keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Diana Gabaldon: Lordin yksityisasia

Pvm: 26.10.2010
Arvosana: 8

On se vaan jännä, miten ennakko-odotus vaikuttaa lukukokemukseen. Luettuani Diana Gabaldonin Veitsenterän veljeskunta -kirjan, olin jonkinverran pettynyt. Kun tartuin tähän tuota Veitsenterän veljeskunta -kirjaa edeltäneeseen teokseen, tiesin jotakuinkin minkälaiseen maailmaan kirja sijoittuu ja millainen on kirjailijan tyyli. Teki mieli lukea jotain historiallista romaania, muttei mitään raakaa ja raskasta. Olen lukenut Gabaldonista historiallisten romaanien kirjoittajana ihan hyviä arvosteluja (kaikkihan on tietysti subjektiivista), joten päätin vielä kokeilla. Kaipasin siis jotain mukavaa luettavaa, etenevää tarinaa, historiallista kontekstia ja vähän seikkailua. En niinkään romantiikkaa. Ja näihin odotuksiin kirja vastasi ihan hyvin. Ei mikään tajuntaa räjäyttävä lukukokemus, mutta ihan viihdyttävä.

Lordi John Gray on Hänen Majasteettinsa armeijan korkea arvoinen upseeri. Hän saa selvitettäväkseen alaisensa murhan ja epäillyn asiakirjakavalluksen. Vakoilua ja maanpetturuutta epäillään, mutta tapaukseen vaikuttaa kietoutuvan myös kolmiodraama. Samanaikaisesti lordi John joutuu selvittelemään ikäviä epäilyksiään, jotka todeksi todettuina uhkaisivat hänen perheensä ja etenkin serkkunsa Olivian kunniaa. Kerätessään tietoja ja kootessaan kahden palapelin palasia yhteen Gray pääsee perille tapahtumista, jotka liittävät hänen tutkimansa asiat yhteen. 1750-luvun Lontoo herrasmiesklubeineen, bordelleineen ja kurjine kujineen antaa näyttämön kirjan tapahtumille.

Olen visuaalinen ihminen. Pidän siitä, että kirjaa lukiessani silmieni eteen muodostuu hyvin elävä kuva kirjan henkilöistä, tapahtumista ja miljööstä. Aiemmin olin pettynyt kerrontaan, joka ei oikein vastannut tätä toivettani. Nyt en sitä siis niin odottanutkaan. Kyllähän tapahtumista, paikoista ja henkilöistä kuvan saa, kirjailijan vahvuus on kuitenkin enemmän etenevässä ja hyvin rakennetussa tarinankerronnassa, joka pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Kyllä minä vielä lordi Johnin seikkailuista voisin jatkossakin lukea.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Cecelia Ahern: Sateenkaaren tuolla puolen

Pvm: 3.10.2010
Arvosana: 8½

Kirjan takakannen tekstin perusteella en ehkä tätä kirjaa olisi valinnut, vaikutti niin tavalliselta rakkausromaanilta. Olen pitänyt lukemistani Cecelia Ahernin kirjoista (The Gift ja Yllätysvieras) ja päätin ennakkoluuloistani huolimatta ottaa kirjan luettavakseni. Annoin kirjalle mahdollisuuden yllättää positiivisesti ja näin myös kävi.

Ensinnäkin kirja oli kirjoitettu mielenkiintoiseen muotoon. Teksti koostui kirjallisista dokumenteista eli viestilapuista, korteista, sähköposteista, tekstiviesteistä, pikaviesteistä ja oli mukana lehti-ilmoituksia ja todistuksiakin. Ei siis ollut ketään perinteistä kertojaa näiden viestien välissä, ainoastaan epilogissa lukija pääse seuraamaan ns. livekohtausta. En ole koskaan aiemmin lukenut näin kirjoitettua kirjaa ja jo sen erilaisuus toi alkuun niin tavanomaiselta tuntuneeseen tarinaan mielenkiintoisen ulottuvuuden. Lukija sai viestien välityksellä hyvän ja jouhevasti etenevän kuvan tapahtumista, tarinaa oli miellyttävä seurata.

Tarinan pääpari on Rosie ja Alex, joita kohtalo riepottelee miten sattuu ja välillä tuntuu, että eikö vähempikin olisi riittänyt. He ovat jo lapsena toistensa parhaat ystävät, Alex muuttaa lukioiässä perheensä kanssa Bostoniin, kun taas Rosien tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat lapsen syntymän myötä. Vuodet kuluvat ja niihin mahtuu niin iloa, surua, kohtaamisia kuin tukahdutettuja toiveita. Tylsän kirjasta olisi tehnyt vain Rosien ja Alexin välinen kirjaanvaihto (näin takakannen tekstin perusteella luulin), mutta tässä oli mukana paljon eri henkilöiden välistä viestittelyä, joka kuitenkin liittyi olennaisesti tarinaan ja rakensi ja rikasti sitä edelleen.

Vaikka ajattelin ensin, että tähän kirjaan ei sen kummempaa teemaa liittynyt, niin loppujen lopuksi huomasin pohdiskelevani, mitä itse olisin kenenkin asemassa tehnyt. Miten asettaa asiat tärkeysjärjestykseen? Kuinka paljon tavoitella omaa onnea, pitää kiinni oikeudesta omaan elämään ja kuinka paljon uhrautua muiden onnen puolesta, ajatella muiden etua ensin? Ja mikä se on kenenkin etu missäkin tilantessa? Minä alan hiljalleen tunnustautua Ahern-faniksi.