Pvm: 8.12.2011
Arvosana: 8
Kiertelin viime viikonloppuna kirjastossa ja huomasin uutuuskirjojen joukossa tämän Lauren Weisbergerin uusimman. Minulla on kirjahyllyssäni nuo kirjailijan aiemmat teokset ja olin kyllä huomannut, että häneltä on ilmestynyt uusi kirja. Olin lukenut jostain lyhyen esittelynkin, mutta se vaikutti niin samalta kuin nuo aiemmat, että jätin ostamatta. Kun kirja sitten kirjastossa odotti siinä lukijaansa, päätin ottaa sen mukaani ja antaa mahdollisuuden muuttaa skeptiset odotukseni. Aiempien lukukokemusten ja takakannen tekstin perusteella ajattelin nimittäin, että Weisbergerin kirjoissa toistuu aina sama tematiikka, puitteet vaan vaihtuvat. Mutta muistin myös, että kirjat ovat olleet viihdyttäviä ja kerronta eläväistä ja mukaansatempaavaa. Ja sitä nyt kaipasin kaikkein eniten, jotain viihdyttävää.
Kirja kertoo newyorkilaisesta Brookesta ja tämän miehestä Julianista. Brooke tekee kahta työtä ravitsemusterapeuttina miehensä Julianin keskittyessä ensimmäisen levynsä tekoon. Brooke ja Julian ovat tavanneet musiikin kautta Julianin esiintyessä jossain New Yorkin pikkukuppilassa. Brooke uskoo Julianin musiikkiin ja tukee miestään tämän pyrkimyksissä tehdä musiikista itselleen kannattava ammatti. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä näin käykin, Julian tapaa oikeita ihmisiä ja on oikeissa paikoissa oikeaan aikaan ja hänen musiikkinsa lumoaa kuulijat. Pian Brooke huomaa viettävänsä raskaiden työpäivien jälkeisiä yksinäisiä iltoja ja öitä Julianin kiertäessä milloin missäkin tilaisuudessa ympäri Yhdysvaltoja. Brooke on miehestään ylpeä, mutta kumpikaan heistä ei ole varautunut julkisuuden ja menestuksen tuomaan julkisuuteen, joka koettelee Brooken ja Julianin suhdetta kovalla kädellä. Kenen pitäisi muuttua, mistä lupua, mitä uhrata. Edessä on vaikeita valintoja.
Mitäpä siitä sitten sanoisi? Ei tämä nyt niin kauhean uskottava minusta ollut, mutta loppujen lopuksi ihan viihdyttävä kyllä. En väitä tuntevani ravitsemusterapeutin työtä täydellisesti, mutta jotenkin juuri tuohon Brooksen työhön liittyvät jutut tuntuivat niin väkisin tehdyiltä ja jollain tapaa liikakorostetuilta. Tarkoitus oli tuoda esille ristiriita mihen ja naisen uran, musiikkimaailman ja julkisuuden sekä pienen ihmisen auttamiseen liittyvien ammatillisten asioiden välillä. Aina Brooken suhtautumista ei oikein tajunnut, mutta kaipa se on inhimillistä tuntea itsensä aika kokonaisvaltaisesti uhatuksi, jos itselle tärkeitä asioita vähääkään vähätellään tai omia valintoja kyseenalaistetaan. Sellaiset kompromissiratkaisut pitäisi keksiä itse, jotta niitä ei kokisi jollain tapaa uhkana. Kirjan puolivälissä oli jakso, joka oli aika tylsä ja polki paikallaan samaa toistaen: Julian on taas pois kotoa, olen yksin, voi, voi, kun se ei ole edes soittanut kahteen päivään. Onneksi sitten alkoi tapahtuakin jotain ja kirjan luki vauhdilla loppuun.
Oliko tämä sitten toistoa? Edellisen Weisbergerin kirjan lukemisesta on jo jonkin aikaa enkä itseasiassa kokenut niin vahvaa toisinnon tunnetta kuin muistan aiemmin kokeneeni. Glamourin kulisseja kirjailija osaa kyllä kuvata, luoda eläviä kuvia ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kuvaukset kolmekymppisen, tavallisen kaupunkilaisnaisen ajatuksista ja tuntemuksista ovat ajoittain hyvinkin eläviä, uskottavia ja koskettavia. Ihmekös tuo, kun kirjailija itsekin kuuluu tähän ryhmään.
torstai 8. joulukuuta 2011
torstai 1. joulukuuta 2011
Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat
Pvm: 1.12.2011
Arvosana: 6
Ajatus kotimaisesta taidedekkarista innosti tarttumaan tähän kirjaan. "Stewen tuo mystiikan ja menneiden aikojen salaseurat elävästi nykypäivään. Leonardo da Vincin ja muiden renessanssitaiteilijoiden salaperäisyyden verho kietoo sisäänsä syksyisen Helsingin ja sen tuulissa syvästi tuntevat henkilöhahmot." Näillä kirjan takakannen luomilla odotuksilla lähdin siis lukemaan.
Kirja sijoittuu taidehistorian maailmaan. Museossa työskentelevä Miriam löytää museon varastosta unohdetun taulun, josta Miriam haluaa ottaa selvää. Museon johtaja Dora ei vaikuta kovin innostuneelta selvittelemään tauluun liittyviä tietoja, joten Miriam kääntyy taidehistorioitsijana työskentelevän ystäväsä Iiriksen puoleen. Kuvioon ilmestyy myös hurmaava taidehuutokauppakamarin asiantuntija Nicholas Hill, joka vaikuttaa kiinnostuneelta sekä maalauksesta että Iiriksestä. Toisaalla Matts Ingvall on joutunut pulaan John Windin vaatiessa tältä kyseenalaista palvelusta. Matts ja tämän ystävä Liisa yrittävät selvittää, minkä salaisuuden Windin havittelema kirje oikein kätkee sisäänsä. Sekä kirjeellä että taululla on oma roolinsa kokonaisuudessa, joka alkaa hiljalleen hahmottua.
Olipas sekavaa. Piti oikein pinnistellä, kun mietti, mikä kirjan kokonaisuus oikeastaan olikaan. Kirjasta jäi mieleen palasia sieltä täältä, mutta kokonaisuus jäi jotenkin irralliseksi ja pinnalliseksi. Ehkä ongelma oli melko köykäisessä kerronnassa, joka jätti tarinan lukijalle jotenkin ulkokohtaiseksi, ei oikein missään kohtaan päästänyt sisäänsä ja temmannut mukaansa. Vaikka kirjailija kyllä yritti rakentaa elävää kaupunkikuvaa, kohtaamisia ja mystiikkaa, sen huomasi, mutta se ei vaan nyt oikein onnistunut. Ehkä vähän huono kohta lukea ja arvostella tämä kirja, kun mielessä on vielä niin tuoreena tuo Záfonin loistavan tunnelmoiva kerronta. Kirjassa oli paljon taidehistoriaan ja filosofiaan liittyviä kohtia, ihan kuin olisi lukenut jotain tietoiskuja, ja minulta ne menivät ihan ohi. Ei ole tosiaan minun ominta aluettani enkä siksi osaanut liittää niitä mihinkään ja siksikin ne jäivät niin irrallisiksi osiksi tarinan lomassa. Leonardoon liittyvä salaisuuksien verho oli kirjassa läsnä hyvin vahvasti, paljon enemmän kuin odotin, ja täytyy sanoa, että se kyllä vähän kyllästytti. Jossain vaiheessa jo mietin, että viitsinkö lukea kirjan loppuun, mutta melko ohuena kirjana (266s) se meni tässä sellaisena välipalana. Ei kirja täydellinen floppi ollut, mutta vähän harrastelijakirjalta se valitettavasti vaan vaikutti.
Arvosana: 6
Ajatus kotimaisesta taidedekkarista innosti tarttumaan tähän kirjaan. "Stewen tuo mystiikan ja menneiden aikojen salaseurat elävästi nykypäivään. Leonardo da Vincin ja muiden renessanssitaiteilijoiden salaperäisyyden verho kietoo sisäänsä syksyisen Helsingin ja sen tuulissa syvästi tuntevat henkilöhahmot." Näillä kirjan takakannen luomilla odotuksilla lähdin siis lukemaan.
Kirja sijoittuu taidehistorian maailmaan. Museossa työskentelevä Miriam löytää museon varastosta unohdetun taulun, josta Miriam haluaa ottaa selvää. Museon johtaja Dora ei vaikuta kovin innostuneelta selvittelemään tauluun liittyviä tietoja, joten Miriam kääntyy taidehistorioitsijana työskentelevän ystäväsä Iiriksen puoleen. Kuvioon ilmestyy myös hurmaava taidehuutokauppakamarin asiantuntija Nicholas Hill, joka vaikuttaa kiinnostuneelta sekä maalauksesta että Iiriksestä. Toisaalla Matts Ingvall on joutunut pulaan John Windin vaatiessa tältä kyseenalaista palvelusta. Matts ja tämän ystävä Liisa yrittävät selvittää, minkä salaisuuden Windin havittelema kirje oikein kätkee sisäänsä. Sekä kirjeellä että taululla on oma roolinsa kokonaisuudessa, joka alkaa hiljalleen hahmottua.
Olipas sekavaa. Piti oikein pinnistellä, kun mietti, mikä kirjan kokonaisuus oikeastaan olikaan. Kirjasta jäi mieleen palasia sieltä täältä, mutta kokonaisuus jäi jotenkin irralliseksi ja pinnalliseksi. Ehkä ongelma oli melko köykäisessä kerronnassa, joka jätti tarinan lukijalle jotenkin ulkokohtaiseksi, ei oikein missään kohtaan päästänyt sisäänsä ja temmannut mukaansa. Vaikka kirjailija kyllä yritti rakentaa elävää kaupunkikuvaa, kohtaamisia ja mystiikkaa, sen huomasi, mutta se ei vaan nyt oikein onnistunut. Ehkä vähän huono kohta lukea ja arvostella tämä kirja, kun mielessä on vielä niin tuoreena tuo Záfonin loistavan tunnelmoiva kerronta. Kirjassa oli paljon taidehistoriaan ja filosofiaan liittyviä kohtia, ihan kuin olisi lukenut jotain tietoiskuja, ja minulta ne menivät ihan ohi. Ei ole tosiaan minun ominta aluettani enkä siksi osaanut liittää niitä mihinkään ja siksikin ne jäivät niin irrallisiksi osiksi tarinan lomassa. Leonardoon liittyvä salaisuuksien verho oli kirjassa läsnä hyvin vahvasti, paljon enemmän kuin odotin, ja täytyy sanoa, että se kyllä vähän kyllästytti. Jossain vaiheessa jo mietin, että viitsinkö lukea kirjan loppuun, mutta melko ohuena kirjana (266s) se meni tässä sellaisena välipalana. Ei kirja täydellinen floppi ollut, mutta vähän harrastelijakirjalta se valitettavasti vaan vaikutti.
lauantai 26. marraskuuta 2011
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
Pvm: 20.11.2011
Arvosana: 8½
Kaksi vuotta sitten luin Tuulen varjon pahaksi sisarpuoleksi tituleeratun Enkelipelin. Se jäi jostain syystä varsin vahvasti mieleeni ja halusin tutustua myös tähän Enkelipeliä edeltäneeseen, kehuttuun teokseen. Kirja sopikin hyvin tähän pimeän syksyn tunnelmaan ja oli mukaansatempaavaa luetavaa. Enkelipelin karmivat tunnelmat mielessäni odotin koko ajan pahinta ja jännitin päähenkilöiden puolesta, mutta tämä kirja päästi niin kirjan henkilöt kuin lukijansakin hieman helpommalla.
Kirja sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Barcelonaan. Päähenkilö on Daniel Sempere, joka pääsee isänsä kanssa käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla. Sieltä Daniel saa valita minkä tahansa kirjan ikinä tahtookin, vai valitseeko kirja sittenkin lukijansa. Daniel ja Julián Caraxin Tuulen varjo kohtaavat tuolla lukuisten unohdettujen ja sinne pelastettujen kirjojen labyrintissa. Kirja lumoaa nuoren Danielin ja hän tahtoo selvittää Julián Caraxin tarinan, kuka tämä oli ja mitä hänelle tapahtui. Etsiessään tiedon murusia Juliánista tämän mystisen kirjailijan elämäntapahtumat tuntuvat toistuvan pelottavan samankaltaisina Danielin omassa elämässä. Lisäksi Daniel tuntuu sohaisevan erikoisen ystävänsä ja isänsä kirjakauppaan kadulta pestatun Fermín Romero de Torresin kanssa johonkin sellaiseen, joka olisi ollut parempi jättää rauhaan.
Usvainen ja salaperäinen, alkuun rauhallinen ja lopussa hengästyttävä, sitä oli Tuulen varjo. Alku ei temmannut mukaansa, tunnelma jäi jotenkin etäiseksi seurattaessa nuoren pojan toivotonta rakkautta saavuttamattomaan Claraan. Mutta kun Daniel alkoi päästä Julián Caraxin tarinan jäljille, tunnelma tiivistyi ja lukija tempautui täysin tarinan vietäväksi. Jännitystä kevensi tietty kiva huumori, jonka Fermínin hahmo toi mukanaan. Mielipuolinen komissaario Fumero sen sijaan nostatti niskakarvat pystyyn ja toi tarinaan sen todellisen pahiksen. Tarinassa oli hienoa se, miten se kietoi tarinan nykyhetken ja menneisyyden toisiinsa. Vanhat kaverukset, mitä heille oli tapahtunut ja miten se näkyi heidän nykyisyydessään. Ja nuo jo Enkelipelistä mieleenjääneet kaupunkikuvaukset vahvistivat yhä vain sitä tunnetta, että tuohon kaupunkiin pitää joskus päästä ihan oikeasti tutustumaan. Varo siis Barcelona, tulen kovin odotuksin ;)
Arvosana: 8½
Kaksi vuotta sitten luin Tuulen varjon pahaksi sisarpuoleksi tituleeratun Enkelipelin. Se jäi jostain syystä varsin vahvasti mieleeni ja halusin tutustua myös tähän Enkelipeliä edeltäneeseen, kehuttuun teokseen. Kirja sopikin hyvin tähän pimeän syksyn tunnelmaan ja oli mukaansatempaavaa luetavaa. Enkelipelin karmivat tunnelmat mielessäni odotin koko ajan pahinta ja jännitin päähenkilöiden puolesta, mutta tämä kirja päästi niin kirjan henkilöt kuin lukijansakin hieman helpommalla.
Kirja sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Barcelonaan. Päähenkilö on Daniel Sempere, joka pääsee isänsä kanssa käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla. Sieltä Daniel saa valita minkä tahansa kirjan ikinä tahtookin, vai valitseeko kirja sittenkin lukijansa. Daniel ja Julián Caraxin Tuulen varjo kohtaavat tuolla lukuisten unohdettujen ja sinne pelastettujen kirjojen labyrintissa. Kirja lumoaa nuoren Danielin ja hän tahtoo selvittää Julián Caraxin tarinan, kuka tämä oli ja mitä hänelle tapahtui. Etsiessään tiedon murusia Juliánista tämän mystisen kirjailijan elämäntapahtumat tuntuvat toistuvan pelottavan samankaltaisina Danielin omassa elämässä. Lisäksi Daniel tuntuu sohaisevan erikoisen ystävänsä ja isänsä kirjakauppaan kadulta pestatun Fermín Romero de Torresin kanssa johonkin sellaiseen, joka olisi ollut parempi jättää rauhaan.
Usvainen ja salaperäinen, alkuun rauhallinen ja lopussa hengästyttävä, sitä oli Tuulen varjo. Alku ei temmannut mukaansa, tunnelma jäi jotenkin etäiseksi seurattaessa nuoren pojan toivotonta rakkautta saavuttamattomaan Claraan. Mutta kun Daniel alkoi päästä Julián Caraxin tarinan jäljille, tunnelma tiivistyi ja lukija tempautui täysin tarinan vietäväksi. Jännitystä kevensi tietty kiva huumori, jonka Fermínin hahmo toi mukanaan. Mielipuolinen komissaario Fumero sen sijaan nostatti niskakarvat pystyyn ja toi tarinaan sen todellisen pahiksen. Tarinassa oli hienoa se, miten se kietoi tarinan nykyhetken ja menneisyyden toisiinsa. Vanhat kaverukset, mitä heille oli tapahtunut ja miten se näkyi heidän nykyisyydessään. Ja nuo jo Enkelipelistä mieleenjääneet kaupunkikuvaukset vahvistivat yhä vain sitä tunnetta, että tuohon kaupunkiin pitää joskus päästä ihan oikeasti tutustumaan. Varo siis Barcelona, tulen kovin odotuksin ;)
maanantai 17. lokakuuta 2011
Anna Godbersen: Erheitä
Pvm: 17.10.2011
Arvosana: 9
Sarjan kolmannessa osassa nuori seurapiiriseurue matkaa herra ja rouva Schoonmakerin vieraina Floridaan Palm Beachille. Luvassa on kieroilua, juonittelua ja suuria tunteita, kuinkas muutenkaan. Henryn ja Penelopen välit ovat hyvin hyvin viileät, Diana kiduttaa itseään haavekuvillaan Henrystä, Henry tuskaliee velvollisuuksien ja tunteidensa ristitulessa, Elisabeth kärsii matkapahoinvoinnista ja ponnistelee pystyäkseen osallistumaan seurapiirien teennäisen ystävälliseen kanssakäymiseen ja Carolina puolestaan on korviaan myöten rakastunut rikkaaseen automobiiliharrastajaan.
Dianasta on kyllä muodostunut henkilökohtainen suosikkini. Hän on vielä kovin naiivi, mutta niin raikas ja rohkeasti oma itsensä. Penelope herättää alkuun ihan käsittämätöntä ärsytystä, mutta loppujen lopuksi on aika säälittävä kaikkine kiristystemppuineen ja juonitteluineen. Carolina, Lina, ei kaikesta huolimatta herätä sympatioitani, ehkä aiempien alhaisten temppujensa takia, ja koska hän ei oikeasti osaa katua pahoja tekojaan. Elisabethissä on kaikkien koettelemusten jälkeen tapahtunut suuri muutos ja entinen pinnallinen seurapiirityttö arvostaa nyt aivan erilaisia asioita ja arvoja kuin ennen. Elisabeth ja Teddy olisivat kyllä olleet niin hyvä pari, että ihan harmittamaan jäi. Mutta tässä tarinassa ei onnetar tunnu suosivan todellista rakkautta ja lempeyttä. Ilmeisen komea ja ihqu Henrykin on sellainen vätys, että lukijaa oikein ärsyttää tuo saamattomuus ja rohkeuden puute. Vaikka kai tuo on oikeasti voinut olla tottakin tiettynä aikana ja tietyn kansanosan parissa. Rahalla ja maineella kiristäminen, raha- ja kompromissiavioliitot. Varsinainen vankila, jossa omilla tunteilla ja ajatuksilla ei ole ollut juurikaan tilaa. Henry pelastaa lopussa edes jotain tekemällä varsin erikoisen ratkaisun ystävänsä Tedyn innoittamana. Ja jatkoa varmasti seuraa...
Arvosana: 9
Sarjan kolmannessa osassa nuori seurapiiriseurue matkaa herra ja rouva Schoonmakerin vieraina Floridaan Palm Beachille. Luvassa on kieroilua, juonittelua ja suuria tunteita, kuinkas muutenkaan. Henryn ja Penelopen välit ovat hyvin hyvin viileät, Diana kiduttaa itseään haavekuvillaan Henrystä, Henry tuskaliee velvollisuuksien ja tunteidensa ristitulessa, Elisabeth kärsii matkapahoinvoinnista ja ponnistelee pystyäkseen osallistumaan seurapiirien teennäisen ystävälliseen kanssakäymiseen ja Carolina puolestaan on korviaan myöten rakastunut rikkaaseen automobiiliharrastajaan.
Dianasta on kyllä muodostunut henkilökohtainen suosikkini. Hän on vielä kovin naiivi, mutta niin raikas ja rohkeasti oma itsensä. Penelope herättää alkuun ihan käsittämätöntä ärsytystä, mutta loppujen lopuksi on aika säälittävä kaikkine kiristystemppuineen ja juonitteluineen. Carolina, Lina, ei kaikesta huolimatta herätä sympatioitani, ehkä aiempien alhaisten temppujensa takia, ja koska hän ei oikeasti osaa katua pahoja tekojaan. Elisabethissä on kaikkien koettelemusten jälkeen tapahtunut suuri muutos ja entinen pinnallinen seurapiirityttö arvostaa nyt aivan erilaisia asioita ja arvoja kuin ennen. Elisabeth ja Teddy olisivat kyllä olleet niin hyvä pari, että ihan harmittamaan jäi. Mutta tässä tarinassa ei onnetar tunnu suosivan todellista rakkautta ja lempeyttä. Ilmeisen komea ja ihqu Henrykin on sellainen vätys, että lukijaa oikein ärsyttää tuo saamattomuus ja rohkeuden puute. Vaikka kai tuo on oikeasti voinut olla tottakin tiettynä aikana ja tietyn kansanosan parissa. Rahalla ja maineella kiristäminen, raha- ja kompromissiavioliitot. Varsinainen vankila, jossa omilla tunteilla ja ajatuksilla ei ole ollut juurikaan tilaa. Henry pelastaa lopussa edes jotain tekemällä varsin erikoisen ratkaisun ystävänsä Tedyn innoittamana. Ja jatkoa varmasti seuraa...
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Anna Godbersen: Juoruja
Pvm: 15.10.2011
Arvosana: 9
Manhattanin seurapiirien tarina jatkui siitä, mihin se Huumassa jäi. Elisabeth oli kaupunkilaisille traagisesti kuollut kaunotar, jota surtiin, sekä aidosti että teatraalisesti, niin perhe- kuin ystäväpiirissäkin. Todellisuudessa Elisabeth eli rakkaansa kanssa lännessä, Kaliforniassa, ja entisen seurapiirikaunottaren elämä oli varsin erilaista kuin mitä New Yorkissa. Elisabeth näyttäytyikin kirjassa varsin erilaisena henkilönä kuin Huuman "nukketyttö", joskin silti hyvin sydämellisenä. Elisabethin nuorempi sisar Diana edustaa Hollandien perhettä seurapiireissä ja yrittää pitää yllä perheen mainetta ja julkikuvaa perheen kurjistuvasta tilanteesta huolimatta. Molemmat Hollandien sisarukset saavat kuitenkin kokea todellista rakkautta, joka on suurempaa kuin seurapiirien loiste ikinä voisi tytöille suodakaan.
Juorut olivat tässä tarinassa kirjan nimen mukaisesti merkittävässä roolissa. Manhattanin valtiattaret ja siksi haluavat ovat hyvin hyvin julmaa porukkaa, vain ja ainoastaan omaa etuaan ja julkikuvaansa ajattelevia otuksia. Ei omatunto paljoa kolkuttele, ei. Yksi pieni juoru tai lehtikolumnin maininta voi edistää jonkun asiaa ja asemaa merkittävästi, luottamuksellisesti kerrottu salaisuus voi tuhota jonkun elämän totaalisesti. Toivoisi, että edes jossain kohtaa kirjan henkilöt kokisivat oikeutta, paha saisi palkkansa jne. Pakko oli jatkaa heti sarjan kolmenteen osaan (Erheitä) tämän toiveen saattelemana. Vaikka saattaa olla, että elämä ei ole reilua, ei edes kirjoissa.
Arvosana: 9
Manhattanin seurapiirien tarina jatkui siitä, mihin se Huumassa jäi. Elisabeth oli kaupunkilaisille traagisesti kuollut kaunotar, jota surtiin, sekä aidosti että teatraalisesti, niin perhe- kuin ystäväpiirissäkin. Todellisuudessa Elisabeth eli rakkaansa kanssa lännessä, Kaliforniassa, ja entisen seurapiirikaunottaren elämä oli varsin erilaista kuin mitä New Yorkissa. Elisabeth näyttäytyikin kirjassa varsin erilaisena henkilönä kuin Huuman "nukketyttö", joskin silti hyvin sydämellisenä. Elisabethin nuorempi sisar Diana edustaa Hollandien perhettä seurapiireissä ja yrittää pitää yllä perheen mainetta ja julkikuvaa perheen kurjistuvasta tilanteesta huolimatta. Molemmat Hollandien sisarukset saavat kuitenkin kokea todellista rakkautta, joka on suurempaa kuin seurapiirien loiste ikinä voisi tytöille suodakaan.
Juorut olivat tässä tarinassa kirjan nimen mukaisesti merkittävässä roolissa. Manhattanin valtiattaret ja siksi haluavat ovat hyvin hyvin julmaa porukkaa, vain ja ainoastaan omaa etuaan ja julkikuvaansa ajattelevia otuksia. Ei omatunto paljoa kolkuttele, ei. Yksi pieni juoru tai lehtikolumnin maininta voi edistää jonkun asiaa ja asemaa merkittävästi, luottamuksellisesti kerrottu salaisuus voi tuhota jonkun elämän totaalisesti. Toivoisi, että edes jossain kohtaa kirjan henkilöt kokisivat oikeutta, paha saisi palkkansa jne. Pakko oli jatkaa heti sarjan kolmenteen osaan (Erheitä) tämän toiveen saattelemana. Vaikka saattaa olla, että elämä ei ole reilua, ei edes kirjoissa.
maanantai 26. syyskuuta 2011
Kate Mosse: Krypta
Pvm: 25.9.2011
Arvosana: 9
Olipas mukaansa tempaava kirja. Sen parissa on tässä matkattu niin Helsinkiin kuin Rovaniemellekin eivätkä pitkät juna-, lento- ja bussimatkat ole harmittaneet yhtään. Minulla ei ollut kirjan suhteen mitään ennakko-odotuksia ja alku meni vähän tunnustellessa. Kirjassa on kaksi polkua, jotka mutkittelevat vääjäämättömästi kohti toisiaan, sen on selvää heti alusta lähtien. Aika ja tunnelma poluilla vaan on aika erilainen ja siksi alussa kesti hetken ennen kuin sain otteen kokonaisuudesta. Mutta tarina tiivistyy loistavasti, kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja polut yhtyvät.
Vuonna 1891 sisarukset Léonie ja Anatole Vernier jättävät Pariisin seurapiirielämän taakseen ja lähtevät vierailulle tätinsä Isolden luo Etelä-Ranskaan Domaine de la Caden kartanoon. Kartanosta ja sen ympäristöstä liikkuu seudulla synkkiä tarinoita, jotka kiehtovat nuorta Léonieta. Léonie kiinnostuu myös kuolleen setänsä kirjoittamasta kirjasta, jossa kerrotaan erikoisista tarokki-korteista. Syksyä kohti kyläläisten epäluulo kartanoa ja sen asukkaita kohtaan kasvaa ja vanhat synkät kaiut voimistuvat ja ilmassa leijuva uhka ottaa todellisen muodon.
Toista polkua kulkee vuonna 2007 amerikkalainen Meredith Martin, joka kerää Ranskassa aineistoa Claude Debussyn elämänkertaa varten. Samalla hänellä on osittain salattu toive löytää jotain lisätietoa omasta alkuperästään. Meredith matkaa Domaine de la Caden ylelliseen kartanohotelliin, jossa menneisyys raottaa hentoa verhoaan. Pian Meredithillä on käsissään katkelmia sieltä, katkelmia täältä, haasteena koota paloista menneisyyden tarina. Tarina on korteissa, mutta miten niitä tulkita. Domain de la Cadeen liittyy mystiikkaa ja paha ottaa muotonsa 2000-luvullakin.
Tässä kirjassa oli kerrontaa, joka miellytti ja loi eteeni kaipaamani tarinan varsin elävin visuaalisin mielikuvin. Paikkojen kuvailu oli tarkkaa, mutta tarina ei kuitenkaan pysähtynyt liian viipyileviin tilanne / paikkakuvauksiin, ei ollenkaan. Tunnelma tiivistyi loppua kohden loistavasti eikä kirjaa olisi millään laskenut käsistään. Välillä tapahtumien kulku oli tuskallisen ennalta-arvattavaa, mutta loppuratkaisu menikin pidemmälle kuin olin odottanut ja se yllätti iloisesti. Onneksi tämäkin kirja siis sattumoisin päätyi luettavakseni!
Arvosana: 9
Olipas mukaansa tempaava kirja. Sen parissa on tässä matkattu niin Helsinkiin kuin Rovaniemellekin eivätkä pitkät juna-, lento- ja bussimatkat ole harmittaneet yhtään. Minulla ei ollut kirjan suhteen mitään ennakko-odotuksia ja alku meni vähän tunnustellessa. Kirjassa on kaksi polkua, jotka mutkittelevat vääjäämättömästi kohti toisiaan, sen on selvää heti alusta lähtien. Aika ja tunnelma poluilla vaan on aika erilainen ja siksi alussa kesti hetken ennen kuin sain otteen kokonaisuudesta. Mutta tarina tiivistyy loistavasti, kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja polut yhtyvät.
Vuonna 1891 sisarukset Léonie ja Anatole Vernier jättävät Pariisin seurapiirielämän taakseen ja lähtevät vierailulle tätinsä Isolden luo Etelä-Ranskaan Domaine de la Caden kartanoon. Kartanosta ja sen ympäristöstä liikkuu seudulla synkkiä tarinoita, jotka kiehtovat nuorta Léonieta. Léonie kiinnostuu myös kuolleen setänsä kirjoittamasta kirjasta, jossa kerrotaan erikoisista tarokki-korteista. Syksyä kohti kyläläisten epäluulo kartanoa ja sen asukkaita kohtaan kasvaa ja vanhat synkät kaiut voimistuvat ja ilmassa leijuva uhka ottaa todellisen muodon.
Toista polkua kulkee vuonna 2007 amerikkalainen Meredith Martin, joka kerää Ranskassa aineistoa Claude Debussyn elämänkertaa varten. Samalla hänellä on osittain salattu toive löytää jotain lisätietoa omasta alkuperästään. Meredith matkaa Domaine de la Caden ylelliseen kartanohotelliin, jossa menneisyys raottaa hentoa verhoaan. Pian Meredithillä on käsissään katkelmia sieltä, katkelmia täältä, haasteena koota paloista menneisyyden tarina. Tarina on korteissa, mutta miten niitä tulkita. Domain de la Cadeen liittyy mystiikkaa ja paha ottaa muotonsa 2000-luvullakin.
Tässä kirjassa oli kerrontaa, joka miellytti ja loi eteeni kaipaamani tarinan varsin elävin visuaalisin mielikuvin. Paikkojen kuvailu oli tarkkaa, mutta tarina ei kuitenkaan pysähtynyt liian viipyileviin tilanne / paikkakuvauksiin, ei ollenkaan. Tunnelma tiivistyi loppua kohden loistavasti eikä kirjaa olisi millään laskenut käsistään. Välillä tapahtumien kulku oli tuskallisen ennalta-arvattavaa, mutta loppuratkaisu menikin pidemmälle kuin olin odottanut ja se yllätti iloisesti. Onneksi tämäkin kirja siis sattumoisin päätyi luettavakseni!
torstai 15. syyskuuta 2011
Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina
Pvm: 10.9.2011
Arvosana: 7
Täytyy sanoa, että odotuksiin nähden petyin. Kirjan esittelyssä sanotaan: "Hänen varjonsa tarina on 2000-luvun kummitustarina kahden kaksosparin elämästä täällä, tuonpuoleisessa ja niiden välillä. Romaani sukeltaa syvälle rakkauden moninaisiin muotoihin, pakkomielteisiin ja salaisuuksiin jotka olisi paras haudata."
Amerikkalaiskaksoset Julia ja Valentina perivät kuolleen ja tytöille tuntemattoman tätinsä Elspethin omaisuuden erikoisin ehdoin. Tytöt muuttavat Lontooseen ja asettuvat asumaan Elspethin vanhaan asuntoon Highgaten hautausmaan viereen. Asunnossa on ajoittain oudon kylmä ja alkaa tapahtua outoja asioita. Elspethin sielu on jäänyt asuntoon loukkuun ja hän haluaa tutustua tyttöihin. Elspethin elämänkumppani Robert välttelee Juliaa ja Valentinaa pitkään, mutta pian hänkin saa vihiä Elspethin hengen läsnäolosta. Valentina ja Robert alkavat viettää aikaa yhdessä, Julia sen sijaan tutustuu tyttöjen yläkerrassa asuvaan Martiniin. Martinin vaimo on jättänyt Martinin tämän pakkoneuroosien takia ja Martinin erikoisuus kiehtoo Juliaa.
Tarinassa kaksosten elämä kuvataan hyvin tiiviiksi niin henkisesti kuin fyysisestikin, mikä aiheuttaa ristiriitaisia tunteita kaksosissa. Pyristellessään irti kaksoskahleista Valentina ajautuu hyvin erikoiseen ja epätoivoiseen ratkaisuun, jossa vain Elspeth voi auttaa. Loppu on varsin traaginen.
Noin puoleenväliin asti kirjan lukeminen oli varsin tylsää ja pitkäveteistä. Ei oikein ymmärtänyt, miten nämä kaikki henkilöt nyt kuuluvat tähän tarinaan, tuntuivat jopa vähän väkinäisiltä. Tunnelma oli jotenkin tunkkainen ja tylsä. Kun tytöt pääsivät Lontooseen ja Elspeth tuli mukaan kuvioihin, päästiin käsiksi itse tarinaan. Joka oli sitten aika outo ja siitä puuttui se mystisyys ja kiehtovuus, jota odotin. Olivathan tapahtumat outoja ja loppu jopa karmiva, mutta kirjailija ei saanut välitettyä sitä tunelmaa lukijalle tarpeksi värikkäästi ja elävästi. Ideaa on ollut, mutta toteutus uupui. Mutta, tulipahan luettua.
Arvosana: 7
Täytyy sanoa, että odotuksiin nähden petyin. Kirjan esittelyssä sanotaan: "Hänen varjonsa tarina on 2000-luvun kummitustarina kahden kaksosparin elämästä täällä, tuonpuoleisessa ja niiden välillä. Romaani sukeltaa syvälle rakkauden moninaisiin muotoihin, pakkomielteisiin ja salaisuuksiin jotka olisi paras haudata."
Amerikkalaiskaksoset Julia ja Valentina perivät kuolleen ja tytöille tuntemattoman tätinsä Elspethin omaisuuden erikoisin ehdoin. Tytöt muuttavat Lontooseen ja asettuvat asumaan Elspethin vanhaan asuntoon Highgaten hautausmaan viereen. Asunnossa on ajoittain oudon kylmä ja alkaa tapahtua outoja asioita. Elspethin sielu on jäänyt asuntoon loukkuun ja hän haluaa tutustua tyttöihin. Elspethin elämänkumppani Robert välttelee Juliaa ja Valentinaa pitkään, mutta pian hänkin saa vihiä Elspethin hengen läsnäolosta. Valentina ja Robert alkavat viettää aikaa yhdessä, Julia sen sijaan tutustuu tyttöjen yläkerrassa asuvaan Martiniin. Martinin vaimo on jättänyt Martinin tämän pakkoneuroosien takia ja Martinin erikoisuus kiehtoo Juliaa.
Tarinassa kaksosten elämä kuvataan hyvin tiiviiksi niin henkisesti kuin fyysisestikin, mikä aiheuttaa ristiriitaisia tunteita kaksosissa. Pyristellessään irti kaksoskahleista Valentina ajautuu hyvin erikoiseen ja epätoivoiseen ratkaisuun, jossa vain Elspeth voi auttaa. Loppu on varsin traaginen.
Noin puoleenväliin asti kirjan lukeminen oli varsin tylsää ja pitkäveteistä. Ei oikein ymmärtänyt, miten nämä kaikki henkilöt nyt kuuluvat tähän tarinaan, tuntuivat jopa vähän väkinäisiltä. Tunnelma oli jotenkin tunkkainen ja tylsä. Kun tytöt pääsivät Lontooseen ja Elspeth tuli mukaan kuvioihin, päästiin käsiksi itse tarinaan. Joka oli sitten aika outo ja siitä puuttui se mystisyys ja kiehtovuus, jota odotin. Olivathan tapahtumat outoja ja loppu jopa karmiva, mutta kirjailija ei saanut välitettyä sitä tunelmaa lukijalle tarpeksi värikkäästi ja elävästi. Ideaa on ollut, mutta toteutus uupui. Mutta, tulipahan luettua.
sunnuntai 21. elokuuta 2011
Anna Godbersen: Huumaa
Pvm: 20.8.2011
Arvosana: 9
"Ihanaa elämää vuosisadan vaihteen Manhattanilla:romansseja, mystiikkaa, mustasukkaisuutta, petollisuutta, huumoria ja upeat historialliset puitteet." Näin lupailee kirjan takakannen teksti ja sisältö lunastaa odotukset varsin hyvin, vaikken nyt tuota mystiikkaa kirjasta kauheasti löytänytkään.
Kirja alkaa hautajaisilla, romaanin päähenkilön Elizabeth Hollandin hautajaisilla. Sen jälkeen palataan alkuun ja lukija pääsee seuraamaan Manhattanin ykkösperheiden iloja ja suruja, juoniteluja ja tottakai niitä romansseja sekä polkua, jonka päässä häämöttävät hautajaiset. Elizabethille kerääntyy matkan varrella lukuisia vihamiehiä, joilla kaikilla on tavalla tai toisella yhteys seurapiirien ylistetyimmän kaunottaren kohtaloon. Penelope Hayes, paras ystävä ja Elizabethin sulhasen entinen rakastajatar. Henry Schoonmaker, seurapiirielämästä kaikki ilot irti ottava rikas perijä ja Elizabethin kihlattu. Lina, Elizabethin sydämenvalittuun rakastunut palvelustyttö. Sekä Diana, Elizabethin villi ja vallaton pikkusisko, joka tahtomattaan rakastuu Elizabethin kihlattuun. Entäpä Elizabeth itse? Kaunis ja hyväkäytöksinen seurapiirityttö, joka on kasvatettu miellyttämään muita, jolle järjestetään avioliitto perheen kunnian pelastamiseksi ja jonka sydän kuuluu jollekin aivan toiselle.
Mukaansatempaiseva, elävästi ja sujuvasti kirjoitettu tarina, jonka parissa viihtyi. Ja haluan ehdottomasti tietää, mitä tapahtuu jatkossa, joten etsin varmasti jossain vaiheessa käsiini kirjan jatko-osan, Juoruja.
Arvosana: 9
"Ihanaa elämää vuosisadan vaihteen Manhattanilla:romansseja, mystiikkaa, mustasukkaisuutta, petollisuutta, huumoria ja upeat historialliset puitteet." Näin lupailee kirjan takakannen teksti ja sisältö lunastaa odotukset varsin hyvin, vaikken nyt tuota mystiikkaa kirjasta kauheasti löytänytkään.
Kirja alkaa hautajaisilla, romaanin päähenkilön Elizabeth Hollandin hautajaisilla. Sen jälkeen palataan alkuun ja lukija pääsee seuraamaan Manhattanin ykkösperheiden iloja ja suruja, juoniteluja ja tottakai niitä romansseja sekä polkua, jonka päässä häämöttävät hautajaiset. Elizabethille kerääntyy matkan varrella lukuisia vihamiehiä, joilla kaikilla on tavalla tai toisella yhteys seurapiirien ylistetyimmän kaunottaren kohtaloon. Penelope Hayes, paras ystävä ja Elizabethin sulhasen entinen rakastajatar. Henry Schoonmaker, seurapiirielämästä kaikki ilot irti ottava rikas perijä ja Elizabethin kihlattu. Lina, Elizabethin sydämenvalittuun rakastunut palvelustyttö. Sekä Diana, Elizabethin villi ja vallaton pikkusisko, joka tahtomattaan rakastuu Elizabethin kihlattuun. Entäpä Elizabeth itse? Kaunis ja hyväkäytöksinen seurapiirityttö, joka on kasvatettu miellyttämään muita, jolle järjestetään avioliitto perheen kunnian pelastamiseksi ja jonka sydän kuuluu jollekin aivan toiselle.
Mukaansatempaiseva, elävästi ja sujuvasti kirjoitettu tarina, jonka parissa viihtyi. Ja haluan ehdottomasti tietää, mitä tapahtuu jatkossa, joten etsin varmasti jossain vaiheessa käsiini kirjan jatko-osan, Juoruja.
sunnuntai 31. heinäkuuta 2011
Joanne Harris: Riimut
Pvm: 31.7.2011
Arvosana: 10
Pitkästä aikaa Joanne Harrisia ja miten erilaista! Harris punoo tarinansa skandinaavisen mytologian säikeistä ja herättää eloon monet nimeltä tutut jumalat. Henkilökohtaisesti en näitä muinaisia jumaltarinoita juurikaan tuntenut, mutta se ei haitannut, kokonaisuus oli loistava. Tyyliltään ei ollenkaan sellaista Harrisia, johon olen tottunut, mutta näin fantasian ystävänä olin hyvinkin positiivisesti yllättynyt hänen taidoistaan myös tällä saralla. Jossain puolivälin paikkeilla tarina toi mieleeni lukemani David & Leight Eddingsin tarinat, niin hyvin ja kattavasti rakennettu tämä maailma oli.
Päähenkilönä on Maddy Smith, joka on syntynyt riimumerkki kädessään. Se on todiste vanhan taikuuden olemassaolosta, taikuuden, joka Järjestyksen aikana on paheksuttua, pelättyä ja hävitettäväksi tuomittua. Kerran vuodessa Maddyn kotikylässä käyvä kulkuri, Yksisilmä, auttaa Maddyä ymmärtämään oman erilaisuutensa ja saamaan haltuunsa villit ja yllättävän vahvatkin voimansa. Maddyn taidoille on käyttöä, kun vanhan, jo kuolleeksi uskotun, ja uuden Järjestyksen maailman välille uhkaa syttyä sota ja jo monin paikoin unohdetut jumalat, aasat ja vaanit, heräävät jälleen kerran taisteluun pahaa vastaan. Ja vihdoin myös Maddy löytää perheen, johon oikeasti kuulua.
Tarinassa on paljon aineksia ja heijastuksia syvempiinkin teemoihin ja ajatuksiin, mutta sitä lukiessa vain antauduin mahtavan tarinan vietäväksi ja nautin joka käänteestä. On pettureita, kiihkoilijoita, sokaisevaa kunnianhimoa, kannanotto väkivallattomuuden puolesta ja toisen auttamiseen liittyen, uskoa ja lojaaliristiriitoja. Ja tottakai on taikuutta, riimumerkit sormenpäissä, luotteet, Sana ja jokaisesta heijastuvat ominaisvärit. "Tsk-tsk, tiehesi" -lausahdus muistuu mieleeni monista Harrisin kirjoista ja ei voi olla ajattelematta, että taikuuden pilkahdukset noissa muissa kirjoissa olisivat pilkahduksia tästä magian maailmasta, vaikka nuo muut kirjat (kuten nyt vaikka Pieni suklaapuoti tai Karamellikengät) onkin kirjoitettu ennen tätä kirjaa. Kirja oli nopea lukea, sen suorastaan ahmi, vaikka olisi ollut paljon muutakin tekemistä...
Arvosana: 10
Pitkästä aikaa Joanne Harrisia ja miten erilaista! Harris punoo tarinansa skandinaavisen mytologian säikeistä ja herättää eloon monet nimeltä tutut jumalat. Henkilökohtaisesti en näitä muinaisia jumaltarinoita juurikaan tuntenut, mutta se ei haitannut, kokonaisuus oli loistava. Tyyliltään ei ollenkaan sellaista Harrisia, johon olen tottunut, mutta näin fantasian ystävänä olin hyvinkin positiivisesti yllättynyt hänen taidoistaan myös tällä saralla. Jossain puolivälin paikkeilla tarina toi mieleeni lukemani David & Leight Eddingsin tarinat, niin hyvin ja kattavasti rakennettu tämä maailma oli.
Päähenkilönä on Maddy Smith, joka on syntynyt riimumerkki kädessään. Se on todiste vanhan taikuuden olemassaolosta, taikuuden, joka Järjestyksen aikana on paheksuttua, pelättyä ja hävitettäväksi tuomittua. Kerran vuodessa Maddyn kotikylässä käyvä kulkuri, Yksisilmä, auttaa Maddyä ymmärtämään oman erilaisuutensa ja saamaan haltuunsa villit ja yllättävän vahvatkin voimansa. Maddyn taidoille on käyttöä, kun vanhan, jo kuolleeksi uskotun, ja uuden Järjestyksen maailman välille uhkaa syttyä sota ja jo monin paikoin unohdetut jumalat, aasat ja vaanit, heräävät jälleen kerran taisteluun pahaa vastaan. Ja vihdoin myös Maddy löytää perheen, johon oikeasti kuulua.
Tarinassa on paljon aineksia ja heijastuksia syvempiinkin teemoihin ja ajatuksiin, mutta sitä lukiessa vain antauduin mahtavan tarinan vietäväksi ja nautin joka käänteestä. On pettureita, kiihkoilijoita, sokaisevaa kunnianhimoa, kannanotto väkivallattomuuden puolesta ja toisen auttamiseen liittyen, uskoa ja lojaaliristiriitoja. Ja tottakai on taikuutta, riimumerkit sormenpäissä, luotteet, Sana ja jokaisesta heijastuvat ominaisvärit. "Tsk-tsk, tiehesi" -lausahdus muistuu mieleeni monista Harrisin kirjoista ja ei voi olla ajattelematta, että taikuuden pilkahdukset noissa muissa kirjoissa olisivat pilkahduksia tästä magian maailmasta, vaikka nuo muut kirjat (kuten nyt vaikka Pieni suklaapuoti tai Karamellikengät) onkin kirjoitettu ennen tätä kirjaa. Kirja oli nopea lukea, sen suorastaan ahmi, vaikka olisi ollut paljon muutakin tekemistä...
maanantai 25. heinäkuuta 2011
Jan Wallentin: Strinbergin tähti
Pvm: 17.7.2011
Arvosana: 9
Joskus lukiossa harjoittelimme tarinan kirjoittamista inhorealismin hengessä. Nuo kirjoitusharjoitukset tulivat mieleni tätä kirjaa lukiessani. Kaikki elämän inhottavat ja ällöt asiat kuvataan hyvin suoraan ja koruttomasti. Tässäkään romaanissa ei siis todellakaan ollut menestyvää ja glamourhenkistä päätähteä, vaan nuhjuinen, elämän kolhima, lääkeaineriippuvainen surkimus, jonka lapsuuden traumat nousivat romaanin tapahtumien myötä pintaan ja joka nyt vaan tahtomattaan joutui aika pahaan pulaan. Hautuumaalla oli synkkää ja kova rankkasade, kömmittiin hautakuilussa, muisteltiin natsien hirmutekoja, viemäri haisi ja sitä rataa. Päävire oli siis varsin synkkä.
Päähenkilö Don Titelman, historian tutkija ja eri kulttuurien symbolien tuntija, pyydetään tutkimaan vanhasta kaivoskuilusta löytynyttä ristiä. Ristiä havittelee kuitenkin myös salainen järjestö, jonka kansa Don joutuu tahtomattaan tekemisiin. Alkaa kilpajuoksu arvoitusten ratkomiseksi. Donilla on apunaan erikoinen asianajaja Eva Strand. Lukija pääsee kurkistamaan Donin ja Evan mukana Euroopan synkkään natsihistoriaan ja sen symboleihin sekä Strinbergin ristin ja tähden salaisuuteen.
Lukiesani ensikerran tästä kirjasta tuli heti mieleeni mikäs muu kuin Dan Brownin DaVinci -koodi. Melkein jätin lukematta, kun ajattelin, että se on jo nähty se laji. Mutta onneksi luin. Kirjan henki on aivan erilainen, henkilöhahmot ovat erilaisia ja tarina on muutoinkin selkeästi omansa. Tokihan yhtäläisyyksiä on, mutta se nyt ehkä liittyy juonen rakenteeseen ja tiettyyn draaman kaareen, joka tällaisissa hyvän ja pahan välisissä kilpajuoksuromaaneissa on. Ällötyskuvauksistaan huolimatta viihdyttävää ja helposti edettävää lukemista, pitää otteessaan niin, että on luettava nopeasti loppuun.
Arvosana: 9
Joskus lukiossa harjoittelimme tarinan kirjoittamista inhorealismin hengessä. Nuo kirjoitusharjoitukset tulivat mieleni tätä kirjaa lukiessani. Kaikki elämän inhottavat ja ällöt asiat kuvataan hyvin suoraan ja koruttomasti. Tässäkään romaanissa ei siis todellakaan ollut menestyvää ja glamourhenkistä päätähteä, vaan nuhjuinen, elämän kolhima, lääkeaineriippuvainen surkimus, jonka lapsuuden traumat nousivat romaanin tapahtumien myötä pintaan ja joka nyt vaan tahtomattaan joutui aika pahaan pulaan. Hautuumaalla oli synkkää ja kova rankkasade, kömmittiin hautakuilussa, muisteltiin natsien hirmutekoja, viemäri haisi ja sitä rataa. Päävire oli siis varsin synkkä.
Päähenkilö Don Titelman, historian tutkija ja eri kulttuurien symbolien tuntija, pyydetään tutkimaan vanhasta kaivoskuilusta löytynyttä ristiä. Ristiä havittelee kuitenkin myös salainen järjestö, jonka kansa Don joutuu tahtomattaan tekemisiin. Alkaa kilpajuoksu arvoitusten ratkomiseksi. Donilla on apunaan erikoinen asianajaja Eva Strand. Lukija pääsee kurkistamaan Donin ja Evan mukana Euroopan synkkään natsihistoriaan ja sen symboleihin sekä Strinbergin ristin ja tähden salaisuuteen.
Lukiesani ensikerran tästä kirjasta tuli heti mieleeni mikäs muu kuin Dan Brownin DaVinci -koodi. Melkein jätin lukematta, kun ajattelin, että se on jo nähty se laji. Mutta onneksi luin. Kirjan henki on aivan erilainen, henkilöhahmot ovat erilaisia ja tarina on muutoinkin selkeästi omansa. Tokihan yhtäläisyyksiä on, mutta se nyt ehkä liittyy juonen rakenteeseen ja tiettyyn draaman kaareen, joka tällaisissa hyvän ja pahan välisissä kilpajuoksuromaaneissa on. Ällötyskuvauksistaan huolimatta viihdyttävää ja helposti edettävää lukemista, pitää otteessaan niin, että on luettava nopeasti loppuun.
torstai 7. heinäkuuta 2011
Cecelia Ahern: Suoraan sydämestä
Pvm: 5.7.2011
Arvosana: 8½
"Ihana aikuisten satu Dublinin yksinäisistä sydämistä." Kyllä, voisihan tätä noinkin luonehtia. Sai nauraa ja itkeä ja loppu oli toiveikas. Ahernin kirjoitustyyli on vain niin mukaansa tempaiseva ja eläväinen, sitä on helppo ja mukava lukea. Hän tekee henkilöhahmoista varsin inhimillisiä ja kuvaa näiden kokemuksia, ajatuksia ja tunteita kovin todentuntuisesti. Välillä ihan ihmetyttääkin, miten erilaisten ihmisten nahkoihin hän kirjailijana sujahtaa kirjoittaakseen heistä niin uskottavasti. Kirjassa on myös huumoria, joka kumpuaa ihmissuhteiden monimutkaisuudesta ja ilosta, hauskoista sattumuksista ja lausahduksista. Me ihmiset todella olemme joskus kaikessa vakavuudessamme aika naurettavia :)
Kirja siis kertoo Joycesta, joka kokee raskaan menetyksen. Joycelle tehdään verensiirto ja yhtäkkiä hän tietää omituisia asioita ja näkee outoja unia. Lisäksi hän tuntee outoa yhteyttä tuntemattomaan mieheen, jonka kanssa sattuu yhtaikaa kampaamoon. Mistä tässä oikein on kyse ja mitä hänelle on tapahtumassa, tätä Joyce yrittää selvittää tehdessään samanaikaisesti surutyötä saadakseen elämänsä palaset hiljalleen kokoon. Tarinan toinen päähenkilö on Justin, eronnut amerikkalainen professori, joka on muuttanut Lontooseen ollakseen lähellä tytärtään. Justin toimii vierailevana luenoitsijana Dublinin Trinity Collegessa, jossa veripalvelun lääkäri saa ylipuhuttua Justinin luovuttamaan verta. Justin haluaisi tietää, kenen hengen hänen verensä on loppujen lopuksi pelastanut, hänen mielestään verenluovuttajan pitäisi saada iso palkkio anteliaasta eleestään. Ja kuten kunnon satuun kuuluu, kysymyksiin saadaan vastaukset, itsekkäät katsovat peiliin löytääkseen sieltä hyviksen ja loppu on kaikinpuolin onnellinen. Elämä jatkuu, toivoa täynnä.
Ihan kivaa kesälukemista, junamatka meni varsin kivuttomasti naurun pyrähdyksiä pidätellessä. Kevyeksi kesälukemiseksi voin kyllä suositella, vaikkei kirja ihan Ahernin parhaimmistoon ylläkään.
Arvosana: 8½
"Ihana aikuisten satu Dublinin yksinäisistä sydämistä." Kyllä, voisihan tätä noinkin luonehtia. Sai nauraa ja itkeä ja loppu oli toiveikas. Ahernin kirjoitustyyli on vain niin mukaansa tempaiseva ja eläväinen, sitä on helppo ja mukava lukea. Hän tekee henkilöhahmoista varsin inhimillisiä ja kuvaa näiden kokemuksia, ajatuksia ja tunteita kovin todentuntuisesti. Välillä ihan ihmetyttääkin, miten erilaisten ihmisten nahkoihin hän kirjailijana sujahtaa kirjoittaakseen heistä niin uskottavasti. Kirjassa on myös huumoria, joka kumpuaa ihmissuhteiden monimutkaisuudesta ja ilosta, hauskoista sattumuksista ja lausahduksista. Me ihmiset todella olemme joskus kaikessa vakavuudessamme aika naurettavia :)
Kirja siis kertoo Joycesta, joka kokee raskaan menetyksen. Joycelle tehdään verensiirto ja yhtäkkiä hän tietää omituisia asioita ja näkee outoja unia. Lisäksi hän tuntee outoa yhteyttä tuntemattomaan mieheen, jonka kanssa sattuu yhtaikaa kampaamoon. Mistä tässä oikein on kyse ja mitä hänelle on tapahtumassa, tätä Joyce yrittää selvittää tehdessään samanaikaisesti surutyötä saadakseen elämänsä palaset hiljalleen kokoon. Tarinan toinen päähenkilö on Justin, eronnut amerikkalainen professori, joka on muuttanut Lontooseen ollakseen lähellä tytärtään. Justin toimii vierailevana luenoitsijana Dublinin Trinity Collegessa, jossa veripalvelun lääkäri saa ylipuhuttua Justinin luovuttamaan verta. Justin haluaisi tietää, kenen hengen hänen verensä on loppujen lopuksi pelastanut, hänen mielestään verenluovuttajan pitäisi saada iso palkkio anteliaasta eleestään. Ja kuten kunnon satuun kuuluu, kysymyksiin saadaan vastaukset, itsekkäät katsovat peiliin löytääkseen sieltä hyviksen ja loppu on kaikinpuolin onnellinen. Elämä jatkuu, toivoa täynnä.
Ihan kivaa kesälukemista, junamatka meni varsin kivuttomasti naurun pyrähdyksiä pidätellessä. Kevyeksi kesälukemiseksi voin kyllä suositella, vaikkei kirja ihan Ahernin parhaimmistoon ylläkään.
perjantai 24. kesäkuuta 2011
Daniel Glattauer: Love Virtually
Pvm: 4.6.2010
Arvosana: 8½
Olin pistänyt tämän kirjan merkille lukiessani kirjakerhon kerholehteä, mutten kuitenkaan lähtenyt kirjaa tilaamaan taikka metsästämään sitä kirjastosta. Ennakkotiedot siitä toivat liikaa mieleeni Cecelia Ahernin romaanin Sateenkaaren tuolla puolen ja ajattelin, että se genre on jo nähty. Pääsin kuitenkin testaamaan ennakkoluulojani, kun sain tämän kaukaiselta ystävältäni syntymäpäivälahjaksi. Suomennettu versio kantaa nimeä Kun pohjoistuuli puhaltaa.
Kirja perustuu siis kahden alunperin toisilleen tuntemattoman ihmisen toisillee lähettämiin sähköposteihin. Emmi Rothner yrittää perua lehden tilausta, mutta viestit menevät vanhingossa näppivirheen takia Leo Leikelle. He kiinnostuvat toistensa suorista ajatuksista, kirjoitustyylistä ja sutkautuksista ja kirjoittelu sen kun jatkuu ja tihentyy. Ja muuttuu entistä intiimimmäksi. Jollain lailla kirjoittamalla he voivat olla paljaasti ja teeskentelemättä omia itsejään, ilman sosiaalisen suotavuuden taakkaa. Vai ovatko? Jo melko alkuun he leikittelevät idealla toistensa tapaamisesta. Mutta miten kävisi virtuaaliystävyyden, jos mielikuva toisesta muuttuisikin konkreettiseksi ihmiseksi ja se olisikin jotain aivan muuta kuin se mieleen luotu haavekuva. Tämä dilemma seuraa tarinassa melko alusta aivan viime sivuille asti.
Jotenkin henkilökohtaisesti häiritsi tuo sähköpostimaailma. Olisiko se millään muotoa enää realistinen? Tuli mieleeni, että jos tuo tarina olisi oikeasti tästä ajasta, se tapahtuisi jossain chattiroomissa, ei sähköpostitse. Ei enää. Myöskään teos ei muistuttanut tuota Ahernin romaania mitenkään liikaa, vaikka molemmat kirjoitettuihin viesteihin perustuvatkin. Välillä ajoittainen junnaaminen häiritsi, että tavataanko, no tavataan, no ei sittenkään, no mutta jos kuitenkin, no ei. Eli ei oikein ollut sisältöä. Mutta onneksi kokonaisuudessaan tarina oli ihan viihdyttävä ja mukavaa luettavaa. Kirjasta on ystäväni mukaan tullut / tulossa jatko-osa ja ihan mielelläni senkin kyllä lukisin. Niin, ja elokuvaoikeudetkin on myyty, mitä en kyllä yhtään ihmettele.
Arvosana: 8½
Olin pistänyt tämän kirjan merkille lukiessani kirjakerhon kerholehteä, mutten kuitenkaan lähtenyt kirjaa tilaamaan taikka metsästämään sitä kirjastosta. Ennakkotiedot siitä toivat liikaa mieleeni Cecelia Ahernin romaanin Sateenkaaren tuolla puolen ja ajattelin, että se genre on jo nähty. Pääsin kuitenkin testaamaan ennakkoluulojani, kun sain tämän kaukaiselta ystävältäni syntymäpäivälahjaksi. Suomennettu versio kantaa nimeä Kun pohjoistuuli puhaltaa.
Kirja perustuu siis kahden alunperin toisilleen tuntemattoman ihmisen toisillee lähettämiin sähköposteihin. Emmi Rothner yrittää perua lehden tilausta, mutta viestit menevät vanhingossa näppivirheen takia Leo Leikelle. He kiinnostuvat toistensa suorista ajatuksista, kirjoitustyylistä ja sutkautuksista ja kirjoittelu sen kun jatkuu ja tihentyy. Ja muuttuu entistä intiimimmäksi. Jollain lailla kirjoittamalla he voivat olla paljaasti ja teeskentelemättä omia itsejään, ilman sosiaalisen suotavuuden taakkaa. Vai ovatko? Jo melko alkuun he leikittelevät idealla toistensa tapaamisesta. Mutta miten kävisi virtuaaliystävyyden, jos mielikuva toisesta muuttuisikin konkreettiseksi ihmiseksi ja se olisikin jotain aivan muuta kuin se mieleen luotu haavekuva. Tämä dilemma seuraa tarinassa melko alusta aivan viime sivuille asti.
Jotenkin henkilökohtaisesti häiritsi tuo sähköpostimaailma. Olisiko se millään muotoa enää realistinen? Tuli mieleeni, että jos tuo tarina olisi oikeasti tästä ajasta, se tapahtuisi jossain chattiroomissa, ei sähköpostitse. Ei enää. Myöskään teos ei muistuttanut tuota Ahernin romaania mitenkään liikaa, vaikka molemmat kirjoitettuihin viesteihin perustuvatkin. Välillä ajoittainen junnaaminen häiritsi, että tavataanko, no tavataan, no ei sittenkään, no mutta jos kuitenkin, no ei. Eli ei oikein ollut sisältöä. Mutta onneksi kokonaisuudessaan tarina oli ihan viihdyttävä ja mukavaa luettavaa. Kirjasta on ystäväni mukaan tullut / tulossa jatko-osa ja ihan mielelläni senkin kyllä lukisin. Niin, ja elokuvaoikeudetkin on myyty, mitä en kyllä yhtään ihmettele.
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
C.J. Sansom: Luostarin varjot
Pvm: 21.5.2011
Arvosana: 9½
Kirjakerhossa suositeltiin tätä, jos on pitänyt Umberto Econ Ruusun nimi -kirjasta. Muistan pitäneeni kirjan juonesta, vaikken siitä juuri mitään muuta muistakaan kuin että siinä selviteltiin luostarissa tapahtuneita murhia. Joten suurella mielenkiinnolla, ja ehkä myös suurin odotuksin, tartuin tähän kirjaan. Ja pidin siitä.
Jos vuosia sitten moitinkin Ruusun nimeä sen tiiliskivimäisyydestä, niin tämä reilun 450 sivun romaani oli napakka, mutta kuvaileva, juoneltaan hyvin etenevä kirja. Päähenkilönä ja kirjan sankarina on kyttyräselkäinen lakimies Matthew Shardlake, joka toimii Englannin kirkon reformaation päämiehen Thomas Cromwellin alaisuudessa. Cromwellin missiona on lakkauttaa kaikki Englannissa toimivat luostarit. Reformistit vastustavat Paavin uskoa, latinalankielisiä messuja, reliikkien palvontaa ja uskoa pelastuksen ja anteeksiannon maksullisuudesta. Shardlake pitää tätä reformismia ihanteenaan, hänen ajatuksissaan usko on korutonta ja pyhää ja kuuluu kaikelle kansalle. Cromwell lähettää Shardlaken Scarnsean suljettuun munkkiluostariin tutkimaan sinne aiemmin luostarin asioita tutkimaan lähetetyn valtuutettu Singletonin murhaa. Shardlake kohtaa avustajansa Markin kanssa erikoisen yhteisön eikä tapauksen selvittely käykään ihan käden käänteessä, etenkin kun tutkimusten kuluessa Shardlake saa tutkittavakseen useammankin kylmäverisen murhan. Shardlake joutuu myös tarkastelemaan itseään ja omia ihanteitaan oltuaan sen hetkisen maailman menon (1500-luvun Britanniassa siis) suhteen varsin sinisilmäinen.
Kirjailija on luonut varsin mielenkiintoisen päähenkilön, jonka ajatuksia ja maailmankatsomusta kuvaa elävästi. Lukija ei helpolla häneen samaistu tai ole yhtä mieltä, mutta hahmona Shardlake on mielenkiintoinen, ja inhimillinen. Saako paha palkkansa, sitä on vaikea sanoa, sillä mikään ei ole mustavalkoista. Se tässä tarinassa on minun mielestä hyvin kirjoitettu sisään loppuratkaisuun. Ikävät ihmiset käyttävät häikäilemättä hyväkseen ihanteeseen uskovia hyväsydämisiä ihmisiä, jotka jäävät vaille kiitosta. Shardlaken ja veli Guyn loppukeskustelut ovat mielestäni osuvia, kultainen keskitie olisi kaikessa kenties se tavoiteltavin ihanne. Ja ne murhat, ne tuli ratkaistua.
Arvosana: 9½
Kirjakerhossa suositeltiin tätä, jos on pitänyt Umberto Econ Ruusun nimi -kirjasta. Muistan pitäneeni kirjan juonesta, vaikken siitä juuri mitään muuta muistakaan kuin että siinä selviteltiin luostarissa tapahtuneita murhia. Joten suurella mielenkiinnolla, ja ehkä myös suurin odotuksin, tartuin tähän kirjaan. Ja pidin siitä.
Jos vuosia sitten moitinkin Ruusun nimeä sen tiiliskivimäisyydestä, niin tämä reilun 450 sivun romaani oli napakka, mutta kuvaileva, juoneltaan hyvin etenevä kirja. Päähenkilönä ja kirjan sankarina on kyttyräselkäinen lakimies Matthew Shardlake, joka toimii Englannin kirkon reformaation päämiehen Thomas Cromwellin alaisuudessa. Cromwellin missiona on lakkauttaa kaikki Englannissa toimivat luostarit. Reformistit vastustavat Paavin uskoa, latinalankielisiä messuja, reliikkien palvontaa ja uskoa pelastuksen ja anteeksiannon maksullisuudesta. Shardlake pitää tätä reformismia ihanteenaan, hänen ajatuksissaan usko on korutonta ja pyhää ja kuuluu kaikelle kansalle. Cromwell lähettää Shardlaken Scarnsean suljettuun munkkiluostariin tutkimaan sinne aiemmin luostarin asioita tutkimaan lähetetyn valtuutettu Singletonin murhaa. Shardlake kohtaa avustajansa Markin kanssa erikoisen yhteisön eikä tapauksen selvittely käykään ihan käden käänteessä, etenkin kun tutkimusten kuluessa Shardlake saa tutkittavakseen useammankin kylmäverisen murhan. Shardlake joutuu myös tarkastelemaan itseään ja omia ihanteitaan oltuaan sen hetkisen maailman menon (1500-luvun Britanniassa siis) suhteen varsin sinisilmäinen.
Kirjailija on luonut varsin mielenkiintoisen päähenkilön, jonka ajatuksia ja maailmankatsomusta kuvaa elävästi. Lukija ei helpolla häneen samaistu tai ole yhtä mieltä, mutta hahmona Shardlake on mielenkiintoinen, ja inhimillinen. Saako paha palkkansa, sitä on vaikea sanoa, sillä mikään ei ole mustavalkoista. Se tässä tarinassa on minun mielestä hyvin kirjoitettu sisään loppuratkaisuun. Ikävät ihmiset käyttävät häikäilemättä hyväkseen ihanteeseen uskovia hyväsydämisiä ihmisiä, jotka jäävät vaille kiitosta. Shardlaken ja veli Guyn loppukeskustelut ovat mielestäni osuvia, kultainen keskitie olisi kaikessa kenties se tavoiteltavin ihanne. Ja ne murhat, ne tuli ratkaistua.
Diana Gabaldon: Lordi John ja paholaisen korttipakka
Pvm: 17.4.2011
Arvosana: 7
Löysin tämän kirjan maaliskuussa Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa käydessäni. Kirja oli alennuksessa, 2€, joten ostin sen ja ajattelin lukaista sellaisena mukavana välipalana. Ja sitä se olikin. Ei mikään kirjallinen sensaatio tai tajunnanräjäyttäjä, vaan mukavan harmiton ja helppo välipala. Kirja on kolmen itsenäisen tarinan kokoelma. Viiminen tarina jatkaa siitä, mihin Lordi John ja veitsenterän valtakunta -kirja jäi, muut ovat selkeästi yksittäisiä novelleja.
En siis pidä tätä(kään) minään niin ihmeellisenä kirjana ja siksi tässä kirjaa lukiessa mietiskelinkin, miksi siis aina näytän kuitenkin lordi Johnin pariin palaavan. Tarinat ovat mukavia lukea, ne kulkevat eteenpäin, niissä on aina jokin mysteeri selvitettävänä, tärkeimmät henkilöhahmot ovat jo tulleet tutuiksi ja he ovat varsin hauskoja veijareita. Lisäksi tarinoiden historiallinen konteksti viehättää. Tämän kirjan ensimmäisessä novellissa lordi John selvittelee murhaa ja törmää hämäräperäiseen veljeskuntaan, toisessa liikutaan Saksassa ja selvitellään riivaajattaren mysteeriä ja kolmannessa tykin räjähdyksestä selvinnyt majuri Grey joutuu käsittelemään kokemiaan kauhuja, vastaamaan ikäviin syytöksiin ja paljastaa kohtalokkaita vehkeilyjä.
Arvosana: 7
Löysin tämän kirjan maaliskuussa Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa käydessäni. Kirja oli alennuksessa, 2€, joten ostin sen ja ajattelin lukaista sellaisena mukavana välipalana. Ja sitä se olikin. Ei mikään kirjallinen sensaatio tai tajunnanräjäyttäjä, vaan mukavan harmiton ja helppo välipala. Kirja on kolmen itsenäisen tarinan kokoelma. Viiminen tarina jatkaa siitä, mihin Lordi John ja veitsenterän valtakunta -kirja jäi, muut ovat selkeästi yksittäisiä novelleja.
En siis pidä tätä(kään) minään niin ihmeellisenä kirjana ja siksi tässä kirjaa lukiessa mietiskelinkin, miksi siis aina näytän kuitenkin lordi Johnin pariin palaavan. Tarinat ovat mukavia lukea, ne kulkevat eteenpäin, niissä on aina jokin mysteeri selvitettävänä, tärkeimmät henkilöhahmot ovat jo tulleet tutuiksi ja he ovat varsin hauskoja veijareita. Lisäksi tarinoiden historiallinen konteksti viehättää. Tämän kirjan ensimmäisessä novellissa lordi John selvittelee murhaa ja törmää hämäräperäiseen veljeskuntaan, toisessa liikutaan Saksassa ja selvitellään riivaajattaren mysteeriä ja kolmannessa tykin räjähdyksestä selvinnyt majuri Grey joutuu käsittelemään kokemiaan kauhuja, vastaamaan ikäviin syytöksiin ja paljastaa kohtalokkaita vehkeilyjä.
maanantai 14. maaliskuuta 2011
Danielle Trussoni: Enkelioppi
Pvm: 14.3.2011
Arvosana: 10
Pitkästä aikaa vauhdikas, nerokas ja teemaltaan kiehtova jännityskertomus, jota ei vaan voinut laskea käsistään. Juoni lähti heti kuljettamaan lukijaa pitkälle aarteenetsintämatkalle, kun Pyhän Rosan luostarin nuori 23-vuotias sisar Evangeline avaa kirjeen, jossa toimeksiantoaan suorittava taidehistorioitsija Verlaine pyytää lupaa tutustua Pyhän Rosan luostarin arkistoihin. Vastauksen tulisi ehdottomasti olla luostarin ohjeiden mukaan kielteinen, mutta sisar epäröi ja tuo päätös sysää alulle tapahtumien ketjun, joka muuttaa sisar Evangelinen elämän.
Tarina on ikivanha hyvän ja pahan välinen taistelu. Hyvää edustavat enkelitutkijat ja pahaa langenneiden enkeleiden ja ihmisten jälkeläiset, vallanhaluiset nefilit. Enkeliopista Evangelille kertoo luostarin iäkäs sisar Celestine, joka on nuoruudessaan opiskellut Pariisin enkelitieteellisessä akatemiassa. Celestine on osallistunut tutkimusretkelle, jonka aikana löydettiin mittaamattoman arvokas esine, jonka ei haluttu eikä haluta edelleenkään missään nimessä joutuvan nefilien käsiin. Evangeline saa tietää kuuluvansa enkelitutkijoiden sukuun ja seuraavansa näin isoäitinsä Gabrielan ja edesmenneen äitinsä Angelan jalanjälkiä. Vastassa enkelitutkijoilla on korkea-arvoinen Grigorien nefiliperhe gibboriarmeijoineen.
Myyttejä, arvoituksia, historiallisia tarinoita ja menneisyyden nykyisyyteen kietovia tapahtumia. Pienen palasen liittyminen suurempaan kokonaisuuteen, itsensä löytäminen. Takaa-ajoa, taisteluita ja vaarallisia tilanteita. Ystävyyttä, rakkautta ja petturuutta. Ei ihme, että tästä on tekeillä elokuva. Lukiessa sen pystyi jo näkemään mielessään. Tietyllä tapaa löytyy tyylillisiä yhtäläisyyksiä muihin vastaavanlaisiin romaaneihin, kuten Da Vinci-koodi ja Enkelit ja Demonit, tai elokuviin kuten National Treasure. Mutta tämä on kuitenkin niin omanlaisensa, ei missään nimessä muiden toisinto, vaikka samaan genreen liittyykin. Loppu oli kyllä vähän pettymys, jätti selvästi oven auki jatko-osalle. Ei mitään arvoituksellisia loppuja vastaan, päinvastoin, mutta kun se oli niin ärsyttävän selvä, että jatkoa seuraa, niinkuin elokuvissa. Olisi vain kirjoittanut loistavan dramaattisen lopun ja sillä siisti.
Arvosana: 10
Pitkästä aikaa vauhdikas, nerokas ja teemaltaan kiehtova jännityskertomus, jota ei vaan voinut laskea käsistään. Juoni lähti heti kuljettamaan lukijaa pitkälle aarteenetsintämatkalle, kun Pyhän Rosan luostarin nuori 23-vuotias sisar Evangeline avaa kirjeen, jossa toimeksiantoaan suorittava taidehistorioitsija Verlaine pyytää lupaa tutustua Pyhän Rosan luostarin arkistoihin. Vastauksen tulisi ehdottomasti olla luostarin ohjeiden mukaan kielteinen, mutta sisar epäröi ja tuo päätös sysää alulle tapahtumien ketjun, joka muuttaa sisar Evangelinen elämän.
Tarina on ikivanha hyvän ja pahan välinen taistelu. Hyvää edustavat enkelitutkijat ja pahaa langenneiden enkeleiden ja ihmisten jälkeläiset, vallanhaluiset nefilit. Enkeliopista Evangelille kertoo luostarin iäkäs sisar Celestine, joka on nuoruudessaan opiskellut Pariisin enkelitieteellisessä akatemiassa. Celestine on osallistunut tutkimusretkelle, jonka aikana löydettiin mittaamattoman arvokas esine, jonka ei haluttu eikä haluta edelleenkään missään nimessä joutuvan nefilien käsiin. Evangeline saa tietää kuuluvansa enkelitutkijoiden sukuun ja seuraavansa näin isoäitinsä Gabrielan ja edesmenneen äitinsä Angelan jalanjälkiä. Vastassa enkelitutkijoilla on korkea-arvoinen Grigorien nefiliperhe gibboriarmeijoineen.
Myyttejä, arvoituksia, historiallisia tarinoita ja menneisyyden nykyisyyteen kietovia tapahtumia. Pienen palasen liittyminen suurempaan kokonaisuuteen, itsensä löytäminen. Takaa-ajoa, taisteluita ja vaarallisia tilanteita. Ystävyyttä, rakkautta ja petturuutta. Ei ihme, että tästä on tekeillä elokuva. Lukiessa sen pystyi jo näkemään mielessään. Tietyllä tapaa löytyy tyylillisiä yhtäläisyyksiä muihin vastaavanlaisiin romaaneihin, kuten Da Vinci-koodi ja Enkelit ja Demonit, tai elokuviin kuten National Treasure. Mutta tämä on kuitenkin niin omanlaisensa, ei missään nimessä muiden toisinto, vaikka samaan genreen liittyykin. Loppu oli kyllä vähän pettymys, jätti selvästi oven auki jatko-osalle. Ei mitään arvoituksellisia loppuja vastaan, päinvastoin, mutta kun se oli niin ärsyttävän selvä, että jatkoa seuraa, niinkuin elokuvissa. Olisi vain kirjoittanut loistavan dramaattisen lopun ja sillä siisti.
lauantai 12. helmikuuta 2011
Cecelia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan
Pvm: 25.1.2011
Arvosana: 10-
Vihdoin koulutusmatkalla pääsin käsiksi joulupukin tuomaan Cecelia Ahernin uutuuteen, junassa kun on hyvin aikaa lukea. Kirja imaisi mukaansa niin, että sain sen päätökseen jo paluumatkan puolessa välissä :) Menevämpää ja totuttua tummasävyisempää Ahernia, pidin kovasti! Lopussa tuli jopa mieleen loistavat lukukokemukset Joanne Harrisin teosten parissa, jotain samaa fiilistä loppusivuilta välittyi.
Kirjan päähenkilönä tutustumme Tamara Goodwiniin, pian 16-vuotta täyttävään ärsyttävään pintaliitoteiniin. Tai siis sellainen hän on ollut aina isänsä itsemurhaan ja jetset elämänsä päättymiseen saakka. Tamaran äiti luhistuu täysin miehensä kuolemasta ja Tamaran on selvittävä yksin muutoksesta, jonka muutto maaseudulle sukulaisten nurkkiin aiheuttaa. Elämä rauniolinnan portinvartijan talossa on painostavaa ja tukahduttavaa ja Tamara hakee omaa paikkaansa tutustumalla ympäristöönsä ja sen harvoihin ihmisiin. Kirjastoautossa Tamaran käsiin sattuu mielenkiintoinen, lukittu kirja, joka osoittautuu myöhemmin mitä eriskummallisemmaksi päiväkirjaksi. Päiväkirjaksi, jonka sivut täyttyvät seuraavan päivän tekstistä itsekseen. Onko tulevaisuutemme kirjoitettu etukäteen vai voiko kohtalon ottaa omiin käsiinsä? Pikkukylän uinuva elämä ei olekaan sitä, miltä se päällepäin näyttää, vaan täynnä menneisyyden salaisuuksia. Salaisuuksia, joissa piilee mahdollisuus.
Tarina on toisaalta kasvutarina, toisaalta siinä on seikkailua ja salaisuuksia. Kasvutarina, taas, voisi sanoa. Se on kuitenkin erilainen kuin aiemmat, toiston tunnetta en missään vaiheessa kokenut. Lisäksi ainakin tämä lukija on tottunut Ahernin lämpimiin ja ihmisläheisiin henkilöhahmoihin, joten uudenlaiset, ihmisen synkempää ja ristiriitaisempaa puolta kuvaavat henkilöt olivat mielenkiintoisia. Pieni miinus siitä, että välillä tuli aavistuksenomainen nuorisoromaanin fiilis muutoin niin loistavan lukukokemuksen keskellä.
Kirjan erinomaisuutta ei ainakaan pilaa sen kannen kaunis ulkoasu. Varsinainen kirjahyllyn sulostuttaja :)
Arvosana: 10-
Vihdoin koulutusmatkalla pääsin käsiksi joulupukin tuomaan Cecelia Ahernin uutuuteen, junassa kun on hyvin aikaa lukea. Kirja imaisi mukaansa niin, että sain sen päätökseen jo paluumatkan puolessa välissä :) Menevämpää ja totuttua tummasävyisempää Ahernia, pidin kovasti! Lopussa tuli jopa mieleen loistavat lukukokemukset Joanne Harrisin teosten parissa, jotain samaa fiilistä loppusivuilta välittyi.
Kirjan päähenkilönä tutustumme Tamara Goodwiniin, pian 16-vuotta täyttävään ärsyttävään pintaliitoteiniin. Tai siis sellainen hän on ollut aina isänsä itsemurhaan ja jetset elämänsä päättymiseen saakka. Tamaran äiti luhistuu täysin miehensä kuolemasta ja Tamaran on selvittävä yksin muutoksesta, jonka muutto maaseudulle sukulaisten nurkkiin aiheuttaa. Elämä rauniolinnan portinvartijan talossa on painostavaa ja tukahduttavaa ja Tamara hakee omaa paikkaansa tutustumalla ympäristöönsä ja sen harvoihin ihmisiin. Kirjastoautossa Tamaran käsiin sattuu mielenkiintoinen, lukittu kirja, joka osoittautuu myöhemmin mitä eriskummallisemmaksi päiväkirjaksi. Päiväkirjaksi, jonka sivut täyttyvät seuraavan päivän tekstistä itsekseen. Onko tulevaisuutemme kirjoitettu etukäteen vai voiko kohtalon ottaa omiin käsiinsä? Pikkukylän uinuva elämä ei olekaan sitä, miltä se päällepäin näyttää, vaan täynnä menneisyyden salaisuuksia. Salaisuuksia, joissa piilee mahdollisuus.
Tarina on toisaalta kasvutarina, toisaalta siinä on seikkailua ja salaisuuksia. Kasvutarina, taas, voisi sanoa. Se on kuitenkin erilainen kuin aiemmat, toiston tunnetta en missään vaiheessa kokenut. Lisäksi ainakin tämä lukija on tottunut Ahernin lämpimiin ja ihmisläheisiin henkilöhahmoihin, joten uudenlaiset, ihmisen synkempää ja ristiriitaisempaa puolta kuvaavat henkilöt olivat mielenkiintoisia. Pieni miinus siitä, että välillä tuli aavistuksenomainen nuorisoromaanin fiilis muutoin niin loistavan lukukokemuksen keskellä.
Kirjan erinomaisuutta ei ainakaan pilaa sen kannen kaunis ulkoasu. Varsinainen kirjahyllyn sulostuttaja :)
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Raija Oranen: Fanny
Pvm: 14.1.2011
Arvosana: 7½
Pitkä rupeama takana, ei mikään jouhevin lukukokemus. Lukemisen takkuaminen ei johtunut millään muotoa vaikeaselkoisesta tekstistä tms., vaan yksinkertaisesti siitä, että tämä kirja ei oikein temmanut mukaansa.
Kirja kertoo Fanny Grahnista, ruotsalaiset sukujuuret omaavasta suomalaisesta näyttelijättärestä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa. Fanny kiinnostuu jo lapsena teatterista ja nousee nuorena alle parikymppisenä yhdeksi ihailluimmista näyttelijättäristä. Näyttelijän lupaava ura kuitenkin saa jäädä sivuun Fannyn avioituessa nuoren Paul Sinebrychoffin kanssa. Fanny ja Paul Sinebrychoffin tarinan ohella kirjassa käsitellään vähintään yhtä laajasti Paulin sisaren miehen Ferdinand Wahlbergin elämää. Tarina tosiaan tuntui lukiessa kahdelta itsenäiseltä tarinalta, jotka aina tietyissä kohdissa menivät limittäin ja kohtasivat toisensa erotakseen taas omiksi juonteikseen. Ja välillä tuntui, että nämä kaksi tarinaa yritettiin vähän väkisinkin laittaa kohtaamaan toinen toisensa.
Kirjan taustatyö on selkeästi hyvin hoidettu, kirjassa on paljon selkeästi nähtävillä olevia faktoja, joista jotkut välillä tuntuivat vähän väkisin tarinaan tungetuilta. Esim. Paulin ja taidevälittäjien välinen kirjeenvaihto ei mielestäni ollut mitenkään olennaista luettavaa. Tarina oli kertovaa, siinä kerottiin, mitä Fanny teki, mitä Paul, mitä Wahlbergin elämässä tapahtui ja mitä ympäröivässä yhteiskunnassa samalla tapahtui. Kerronta jäi jotenkin ulkokohtaiseksi, se ei temmannut mukaansa siihen maailmaan, josta se historiallisten faktojen tasolla niin tarkasti kertoi. Sinänsä siis ihan mielenkiintoinen pala suomalaista historiaa ja ajankuvaa, mutta lukuelämyksenä kirja ei ollut mitenkään erityisen mieleenpainuva.
Arvosana: 7½
Pitkä rupeama takana, ei mikään jouhevin lukukokemus. Lukemisen takkuaminen ei johtunut millään muotoa vaikeaselkoisesta tekstistä tms., vaan yksinkertaisesti siitä, että tämä kirja ei oikein temmanut mukaansa.
Kirja kertoo Fanny Grahnista, ruotsalaiset sukujuuret omaavasta suomalaisesta näyttelijättärestä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa. Fanny kiinnostuu jo lapsena teatterista ja nousee nuorena alle parikymppisenä yhdeksi ihailluimmista näyttelijättäristä. Näyttelijän lupaava ura kuitenkin saa jäädä sivuun Fannyn avioituessa nuoren Paul Sinebrychoffin kanssa. Fanny ja Paul Sinebrychoffin tarinan ohella kirjassa käsitellään vähintään yhtä laajasti Paulin sisaren miehen Ferdinand Wahlbergin elämää. Tarina tosiaan tuntui lukiessa kahdelta itsenäiseltä tarinalta, jotka aina tietyissä kohdissa menivät limittäin ja kohtasivat toisensa erotakseen taas omiksi juonteikseen. Ja välillä tuntui, että nämä kaksi tarinaa yritettiin vähän väkisinkin laittaa kohtaamaan toinen toisensa.
Kirjan taustatyö on selkeästi hyvin hoidettu, kirjassa on paljon selkeästi nähtävillä olevia faktoja, joista jotkut välillä tuntuivat vähän väkisin tarinaan tungetuilta. Esim. Paulin ja taidevälittäjien välinen kirjeenvaihto ei mielestäni ollut mitenkään olennaista luettavaa. Tarina oli kertovaa, siinä kerottiin, mitä Fanny teki, mitä Paul, mitä Wahlbergin elämässä tapahtui ja mitä ympäröivässä yhteiskunnassa samalla tapahtui. Kerronta jäi jotenkin ulkokohtaiseksi, se ei temmannut mukaansa siihen maailmaan, josta se historiallisten faktojen tasolla niin tarkasti kertoi. Sinänsä siis ihan mielenkiintoinen pala suomalaista historiaa ja ajankuvaa, mutta lukuelämyksenä kirja ei ollut mitenkään erityisen mieleenpainuva.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)