keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Cecelia Ahern: The Time of my Life

Pvm: 14.5.2012
Arvosana: 7-8

Löysin tämän Cecelia Ahernin uusimaan vuoden vaihteessa Delhin lentokentän kirjakaupasta enkä voinut jättää sitä ostamatta, niin edullinen tämä englanninkielinen pokkariversio oli. Lukuvuoronsa se sai kuitenkin vasta nyt kesälomalla. Olen pitänyt kovasti Ahernin kirjoista ja odotukset tämän uusimman suhteen olivat kovat. Muutamia sivja luettuani olin kuitenkin tosi pettynyt. En syttynyt yhtään, en sitten olenkaan. Kirjan alku oli tosi puuduttava ja laahaava. Mutta kyllä se sitten parani loppua kohden, onneksi. Kokonaisuudesta jäi kuitenkin hämmentynyt olo, enkä oikein ole osannut päättää, pidinkö koko kirjatsa vai en. Lukukokemuksesta tulee mieleeni matka, joka on alkuun loivaa ylämäkeä ja sitä vaan talsii eteenpäin. Sitten vauhti kiihtyy, matka huipentuu loppua kohden ja määränpäässä on tosi iloinen, että jaksoi painaa loppuun asti.

Juoni lyhyesti: Lucy Silchesterin elämässä kaikki on hyvin, just fine. Ero poikaystävästä, työpaikan vaihto, asunnon vaihto, hilpeää ajanviettoa ystävien kanssa aina silloin tällöin ja silleen. Sitten Lucy saa kirjeen, johon hänen on pakko reagoida. Hänellä on tapaaminen Elämänsä kanssa. Lucy on laiminlyönyt Elämänsä pahasti ja Elämä vaatii Lucyä korjaamaan tilanteen. Niinpä tämä herra Elämä (mr. Life) alkaa viettää aikaa vastahakoisen Lucyn kanssa seuraten tätä joka paikkaan ja pakottaen Lucyn kohtamaan asioita ja ihmisiä ilman valheita. Lucy kun siis on ollut patologinen valehtelija.  Kuten arvata saattaa, lopussa Lucy myöntää itselleen ja muillekin, että kaikki ei ehkä sittenkään ollut "just fine" ja asiat alkavat oikeasti muuttua.

Jotenkin tässä ei ihan ollut tarpeeksi sisältöä, vaikka yritystä on ollut. Ahern tekee teräviä huomioita 30+ cityihmisten elämästä ja kirjoittaa hauskasti ja sujuvasti. Hyvin erikoinen keksintö oli henkilöittää tämä elämä, mutta tällaista on ollut aiemmissakin Ahernin romaaneissa ihan onnistuneesti. Idea tässäkin oli ihan hauska, mutta juoni sen ympärillä ei nyt ihan minun mielestä riittänyt. Eri henkilöiden välisen vuorovaikutuksen kuvaajana Ahern on hyvä ja ihmisten väliset kohtaamiset olivat monet varsin oivallisia, kaikkine painolasteineen. Loppujen lopuksi siis hyvä, että luin loppuun, mutta en tiedä suosittelisinko.

torstai 5. heinäkuuta 2012

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Pvm: 4.7.2012
Arvosana:8

Kirjan takakansi lupaa goottisävyistä fantasiaa, tarinaa, jota en koskaan unohtaisi. Isoisän hurjat jutut, vanhat oudot valokuvat, hylätty orpokoti, eriskummalliset lapset. Odotin jotain varsin karmivaa tarinaa kaukaiselle saarelle piilotetuista sairaista tai sairaina pidetystä lapsista ja heidän kohtaloistaan, sillä ihminen on osannut ja osaa olla julma erilaisuutta kohdatessaan. Ajattelin, että tätä kirjaa tuksin tällaisen ylivilkkaan mielikuvituksen omaavan herkkiksen kannattaa pitää iltalukemisena. Mutta, mutta. Luinkin varsin mukaansatempaavan ja vauhdikkaan fantasiatarinan enkä millään voinut välttyä tietyltä Harry Potter -fiilikseltä, sillä tietyllä tavalla sama genre tuli tästä loppua kohden yhä voimakkaammin mieleen.

Kirjan päähenkilö on Jacob Portman, jolla on erityisen läheinen suhde isoisäänsä, Abrahan Portmaniin, Portmanin pappaan. Isoisä viihdytti pientä Jacobia kertomalla hauskoja tarinoita lapsuudestaan paratiisisaaren orpokodissa ja sen hauskoista lapsista, joilla oli kaikilla joitain erityisiä kykyjä. Isoisä näytti Jacobille myös vanhoja valokuvia noista lapsista. Kasvaessaan Jacob alkoi epäillä yhä enemmän ja enemmän Portmanin papan juttuja ja tökerösti trikkikuvattuja valokuvia leimaten ne kaikki satuiluksi. Sitten tapahtuu jotain kamalaa. Portmanin pappa kuolee väkivaltaisesti ja Jacobin lähipiiri epäilee Jacobin mielenterveyttä tämän kertoessa tapahtumista. Papan viimeisten sanojen takia ja edistääkseen surutyötään Jacob lähtee isänsä kanssa tutustumaan papan lapsuuden maisemiin. Saarelta Jacob löytää tuhoutuneen orpokodin rauniot sekä kaikuja menneisyydestä. Jacob tutustuu eriskummallisiin lapsiin, jotka toki ovat kyvyissään kaikki varsin eriskummallisia, mutta hyväntahtoisia ja ystävällisiä. Ja he haluavat suojella Jacobia, toivovat tämän liittyvän heihin, sillä eriskummallisten olemassaoloa uhkaa vaara.

Kirjan hahmoista tosiaan tuli mieleen Harry Potter -hahmot, kun niihin oli päässyt tutustumaan. Myös tämä mielikuvitusmaailma, jonka Riggs on luonut, kaikkine omine uudissanoineen ja kaikkineen tuo mieleen Harry Potterin. Ei niin, että tässä olisi millään muotoa kopioinnin makua, ei sinne päinkän, mutta tyyli vaan on jotenkin niin samaa, nuortenkirjatyyliä ehkä. Kirja on siitä mukavan erilainen, että koskaan aiemmin en ole lukenut kirjaa, jota tarinaan liittyvät vahvat kuvat olisivat näin ryydittäneet. Etenkin nämä kuvat luovat siihen tiettyä goottitunnelmaa, joka kyllä muutoin on varsin laimeaa. Kirjailijan kerronnasta ja kuvauksista en kyllä olisi luonut lapsista valokuvien kaltaisia mielikuvia, vaan ne olisivat jääneet vaisummiksi. Tarina etenee mukavasti ja sitä on ihan kiva lukea, kun on ensin päässyt yli siitä pettymyksestä, jonka lässähtäneet ennakko-odotukset luovat. Kerronta on varsin toteavaa ja tarinaa eteenpäin vievää, mutta jollain tavalla pinnallista. Tarinassa on jännitystä ja hurjia hahmoja, mutta missään vaiheessa sydämeni ei hakannut villisti, kämmeneni eivät hionneet eikä tiivis tunnelma hukuttanut minua alleen. Vaikkei tämä tosiaan mikään goottifantasian riemuvoitto ollutkaan, oli tämä ihan kiva lomasuupala. Mielenkiinnolla kyllä jään odottamaan, millaisen visualisoinnin elokuvaohjaaja Tim Burton tästä tarinasta luo. Elokuvan pitäisi ilmestyä vuonna 2013.